Tervetuloa satumaahan!

Olimme tänään lasten kanssa lapsuudenkotini puutarhassa poimimassa vadelmia. Siihen meillä oli lupa. Mutta ilman lupaa otin muutaman kuvan. Totta kai omaan lapsuudenkotiin liittyy vahvat tunnesiteet muutenkin, mutta isän uusi morsian on kyllä osannut tuoda (varsinkin puutarhan) satumaisen puolen esiin. Talon kanssahan meillä on sellainen haave, että saisimme tämän joskus myytyä ja isä suostuisi tuon satumaan meille myymään. Talossa on aika paljon tehtävää ja paljon vähemmän tilaa kuin nykyisessä, mutta mutta... kyllä teille kohta selviää miksi tuosta talosta haaveilemme.

Tervetuloa!

Toki, jos joskus tuon talon ostamme, nuo puutarhaan tehdyt "sisustukset" eivät kuulu kauppaan. Mutta aina voin pyytää S:n meille koristelemaan puutarhaa.

 

Tontin takareunalta kaadettiin pari isoa mäntyä muutama vuosi sitten. Tämä ei juuri ole siitä paikalta siirtynyt, mihin se on kaadettu. Ensin se sai rauhassa kuivua ja tänä keväänä isä teki siitä tämän ihanan pöytäryhmän.

 

Metsämansikkaa puutarhassa kasvaa niin paljon, että isä näytti menneen suurimman paikan yli ruohonleikkurilla. Ei näin. Muutama maistiainen silti saatiin. Lapset eivät huolineet, joten minä pääsin herkuttelemaan. Nuo ovat kyllä luonnon omia karkkeja. Älyttömän hyvää.

Lintukoto

 Tämä puu toimittaa nykyään lintujen ruokintapaikan virkaa. En ihan tykkää siitä fasaaninen ja pulujenkin syöttämisestä. Ne kun löytävät pihaan kutsumattakin. Mutta on tässä puussa silti sitä jotain. Jatkuvaa liverrystä ja siipien suhinaa.

TÄMÄ tekee tästä paikasta aika satumaisen nykyään. Nuo ihanaakin ihanammat koristeet. Takana se valtava villivadelmaryteikkö, joka on alun perin levinnyt naapurin puolelta. Siellä se sanko odottaa ahkeraa poimijaa.

 

Lisää yksityiskohtia pihan koristelusta. Vaikka tuo perhonen on maalattu, siitä näkyy erittäin selvästi miksi minä inhoan, kammoan tai oikeastaan pelkään perhosia. Karvat. En tiedä kuka tämän on maalannut (ehkä jopa S?), mutta vähän liian todentuntuinen on tuo perhonen.

Tässä kuvassa näkyy ne samat puuhun ripustetut helyt, ihana pieni kasvihuone, oman pihan männystä tehty pöytäryhmä, marjapensaita ja se koko tämän talon ehdottomasti paras puoli. Tarkkasilmäiset (ja paikan tuntevat) näkevät taustalla junanradan. Tuosta kun ihan vähän varvistaisi ja katsoisi radan yli, näkisi keskustaan asti. Siis nykyään. Ei minun lapsuudessani. Toisaalta se vähän hirvittää, että nykyään on jo näköyhteyskin. Mutta tämä ihana idylli siis sijaitsee pienen kävelymatkan päässä keskustasta.

Kaupungin kaavoituspuolella virkamiehet tuskin tuntevat tätä aluetta kunnolla. Kun ennen tämän talon rakentamista kävimme kaupungilla kyselemässä tonttia ja samalla haikailimme tätä ihanaa satumaata, siellä kauhisteltiin. Kaupungilla oli tarjota vaikka kuinka paljon "metsäisiä tontteja" kuten tämä nykyinenkin. Mutta ei täällä uudella asuntoalueella saa tuollaista idylliä aikaiseksi vaikka tekisi mitä. Ei ainakaan lähimmän kymmenen vuoden aikana. Asiaan perehtymättömät luulevat, että junista tulee jotain meteliä. Varsinkin kun tuossa menee kaksi rataa rinnakkain. No ei niistä kyllä kuulu mitään. Paljon enemmän meteliä tulee "ratapihalta", jossa lastataan kivimurskaa junaan ja pois jne. Vaikka se ei ole noin lähellä, äänet kantautuvat  sieltä hyvin. Olen nähnyt myös sen ajan kun takapihalla tuulessa heilui vessapaperia tämän tästä. Junasta peräisin. Onneksi sekin on jo historiaa.

Nähdään taas!

Talossa tosiaan riittää tekemistä. Niin sisällä kuin ulkonakin. Mutta minä kyllä rakastan tätä taloa. En voi sille mitään. Jääkylmästä rappukäytävästä huolimatta. Ikkunalasit ovat alkuperäiset ja vääristävät sinne ja tänne. Keittiöstä löytyy myös ihana Högforss nro 5.

Satumaalla, keijukaisilla, menninkäisillä ja muilla on tietenkin hintansa. Tämän puutarhan ovat jo yli 10 vuotta sitten vallanneet lehtokotilot. Niistä on mahdoton enää päästä eroon. Pitäisi polttaa koko naapuruston puutarhat pariin kertaan, eikä sekään mikään varma konsti olisi. Joten näiden kanssa on siis vain opittava elämään. Tällä hetkellä minulla on (koska teitä kaikkia tietenkin kiinnostaa) kroonistumassa oleva poskiontelotulehdus. Lapsuuden allergisista reaktioista huolimatta nyt päätettiin kokeilla penisilliiniä. Kutinaa ja ihottumaahan siitä seurasi. Arvatkaa oliko mukava seistä tuolla vadelmaryteikössä, kun tiesi, että siellä on noita kotiloita lukematon määrä. Selkää kutitti ja koko ajan oli sellainen tunne, että nyt on kotilo paidan alla. Noiden kotiloiden takia emme uskalla tälle nykyiselle tontille tuoda mitään kasveja isän luota. Oltaisiin saatu mm. valkoista syreeniä ihan isoja pensaitakin. Ja tuota vadelmaakin tuolta olisi ihana tuoda. Mutta mikään ei takaa, etteikö tuon lehtokotilon munia majaile salaa jossain lehden alla. Ja ne leviävät sellaista vauhtia, että jos niitä tulee tontille yksi tai kaksi, niin se on mennyttä sitten. Tuolla satumaassa niitä kiipeilee pitkin seiniäkin. Eikä edes talvi tapa niitä.

PS. Yhdistäkää nyt mielessänne nämä kuvat niihin minun kilpailuelokuvassa kertomiini lapsuusmuistoihin.