Tervetuloa satumaahan!

Olimme tänään lasten kanssa lapsuudenkotini puutarhassa poimimassa vadelmia. Siihen meillä oli lupa. Mutta ilman lupaa otin muutaman kuvan. Totta kai omaan lapsuudenkotiin liittyy vahvat tunnesiteet muutenkin, mutta isän uusi morsian on kyllä osannut tuoda (varsinkin puutarhan) satumaisen puolen esiin. Talon kanssahan meillä on sellainen haave, että saisimme tämän joskus myytyä ja isä suostuisi tuon satumaan meille myymään. Talossa on aika paljon tehtävää ja paljon vähemmän tilaa kuin nykyisessä, mutta mutta... kyllä teille kohta selviää miksi tuosta talosta haaveilemme.

Tervetuloa!

Toki, jos joskus tuon talon ostamme, nuo puutarhaan tehdyt "sisustukset" eivät kuulu kauppaan. Mutta aina voin pyytää S:n meille koristelemaan puutarhaa.

 

Tontin takareunalta kaadettiin pari isoa mäntyä muutama vuosi sitten. Tämä ei juuri ole siitä paikalta siirtynyt, mihin se on kaadettu. Ensin se sai rauhassa kuivua ja tänä keväänä isä teki siitä tämän ihanan pöytäryhmän.

 

Metsämansikkaa puutarhassa kasvaa niin paljon, että isä näytti menneen suurimman paikan yli ruohonleikkurilla. Ei näin. Muutama maistiainen silti saatiin. Lapset eivät huolineet, joten minä pääsin herkuttelemaan. Nuo ovat kyllä luonnon omia karkkeja. Älyttömän hyvää.

Lintukoto

 Tämä puu toimittaa nykyään lintujen ruokintapaikan virkaa. En ihan tykkää siitä fasaaninen ja pulujenkin syöttämisestä. Ne kun löytävät pihaan kutsumattakin. Mutta on tässä puussa silti sitä jotain. Jatkuvaa liverrystä ja siipien suhinaa.

TÄMÄ tekee tästä paikasta aika satumaisen nykyään. Nuo ihanaakin ihanammat koristeet. Takana se valtava villivadelmaryteikkö, joka on alun perin levinnyt naapurin puolelta. Siellä se sanko odottaa ahkeraa poimijaa.

 

Lisää yksityiskohtia pihan koristelusta. Vaikka tuo perhonen on maalattu, siitä näkyy erittäin selvästi miksi minä inhoan, kammoan tai oikeastaan pelkään perhosia. Karvat. En tiedä kuka tämän on maalannut (ehkä jopa S?), mutta vähän liian todentuntuinen on tuo perhonen.

Tässä kuvassa näkyy ne samat puuhun ripustetut helyt, ihana pieni kasvihuone, oman pihan männystä tehty pöytäryhmä, marjapensaita ja se koko tämän talon ehdottomasti paras puoli. Tarkkasilmäiset (ja paikan tuntevat) näkevät taustalla junanradan. Tuosta kun ihan vähän varvistaisi ja katsoisi radan yli, näkisi keskustaan asti. Siis nykyään. Ei minun lapsuudessani. Toisaalta se vähän hirvittää, että nykyään on jo näköyhteyskin. Mutta tämä ihana idylli siis sijaitsee pienen kävelymatkan päässä keskustasta.

Kaupungin kaavoituspuolella virkamiehet tuskin tuntevat tätä aluetta kunnolla. Kun ennen tämän talon rakentamista kävimme kaupungilla kyselemässä tonttia ja samalla haikailimme tätä ihanaa satumaata, siellä kauhisteltiin. Kaupungilla oli tarjota vaikka kuinka paljon "metsäisiä tontteja" kuten tämä nykyinenkin. Mutta ei täällä uudella asuntoalueella saa tuollaista idylliä aikaiseksi vaikka tekisi mitä. Ei ainakaan lähimmän kymmenen vuoden aikana. Asiaan perehtymättömät luulevat, että junista tulee jotain meteliä. Varsinkin kun tuossa menee kaksi rataa rinnakkain. No ei niistä kyllä kuulu mitään. Paljon enemmän meteliä tulee "ratapihalta", jossa lastataan kivimurskaa junaan ja pois jne. Vaikka se ei ole noin lähellä, äänet kantautuvat  sieltä hyvin. Olen nähnyt myös sen ajan kun takapihalla tuulessa heilui vessapaperia tämän tästä. Junasta peräisin. Onneksi sekin on jo historiaa.

Nähdään taas!

Talossa tosiaan riittää tekemistä. Niin sisällä kuin ulkonakin. Mutta minä kyllä rakastan tätä taloa. En voi sille mitään. Jääkylmästä rappukäytävästä huolimatta. Ikkunalasit ovat alkuperäiset ja vääristävät sinne ja tänne. Keittiöstä löytyy myös ihana Högforss nro 5.

Satumaalla, keijukaisilla, menninkäisillä ja muilla on tietenkin hintansa. Tämän puutarhan ovat jo yli 10 vuotta sitten vallanneet lehtokotilot. Niistä on mahdoton enää päästä eroon. Pitäisi polttaa koko naapuruston puutarhat pariin kertaan, eikä sekään mikään varma konsti olisi. Joten näiden kanssa on siis vain opittava elämään. Tällä hetkellä minulla on (koska teitä kaikkia tietenkin kiinnostaa) kroonistumassa oleva poskiontelotulehdus. Lapsuuden allergisista reaktioista huolimatta nyt päätettiin kokeilla penisilliiniä. Kutinaa ja ihottumaahan siitä seurasi. Arvatkaa oliko mukava seistä tuolla vadelmaryteikössä, kun tiesi, että siellä on noita kotiloita lukematon määrä. Selkää kutitti ja koko ajan oli sellainen tunne, että nyt on kotilo paidan alla. Noiden kotiloiden takia emme uskalla tälle nykyiselle tontille tuoda mitään kasveja isän luota. Oltaisiin saatu mm. valkoista syreeniä ihan isoja pensaitakin. Ja tuota vadelmaakin tuolta olisi ihana tuoda. Mutta mikään ei takaa, etteikö tuon lehtokotilon munia majaile salaa jossain lehden alla. Ja ne leviävät sellaista vauhtia, että jos niitä tulee tontille yksi tai kaksi, niin se on mennyttä sitten. Tuolla satumaassa niitä kiipeilee pitkin seiniäkin. Eikä edes talvi tapa niitä.

PS. Yhdistäkää nyt mielessänne nämä kuvat niihin minun kilpailuelokuvassa kertomiini lapsuusmuistoihin.

Taustoja ja vahinko

Viime aikoina on tuntunut, että en osaa varjella omaa yksityisyyttäni millään. Talo on myynnissä, joten osoite, pohjapiirustus ja valokuvat ovat netissä kaikkien nähtävillä. Facebook-kirppareiden uskomattoman vilkkauden kautta on myös tullut jaeltua puhelinnumeroa sinne sun tänne. Ja aina vain jatkan paljastelua ihan vapaaehtoisesti täällä.

Aika vähän olen perheestä tai meidän asumisesta täällä kirjoitellut. Lähinnä kirjoitteluni ovat olleet noita virkkauksia. Mutta nyt tuntuu, että elämme sellaisessa myllerryksessä, että jotain on kerrottava, jotta näissä postauksissa olisi edes hitunen järkeä.

Kaikki tämä hullutus alkoi joskus 2007-2008. Vanhempani erosivat ja siinä ero tiimellyksessä oman kotitaloni kohtalo oli täysin avoin. Se talo on melkein kotikaupunkini keskustassa, mutta kuitenkin suojaisassa, alunperin lähes metsäisessä, paikassa. 1920-luvulla rakennettu rautatieläisten hirsitalo. Yläkerta on tehty sodan jälkeen, sisävessa oli pelkkä pönttö ja seinät eteisen nurkassa jne. Me olimme mieheni kanssa kihloissa ja tyttömme oli pieni vauva.

Tuohon aikaan meidän suunnitelmamme oli ostaa kotitaloni, PURKAA SE, myydä hirsirunko pois ja rakentaa tontille uusi talo. Selvitimme kaupungilta rakennusoikeuden ja kaavan. Kaava oli niin vanha, ettei se rajoittanut juuri mitään. Julkisivukin kuulemma määräytyisi vähän sen mukaan, mitä alueella ennestään oli. No toisella puolella on terijokihuvila ja toisella puolella 80-luvun tiilinen paritalo. Eli juuri mitään rajoituksia ei olisi ollut. Onneksi isäni, meidän harmiksi, tuli järkiinsä ja päätti pitää talon. Siinä meillä sitten oli piirustukset taloa varten ja into ruveta rakentamaan, mutta ei tonttia.

Satuimme saamaan kaupungilta loistavan tontin uudelta asuntoalueelta. Kadun päätytontti, joka rajoittuu kahdelta sivulta puistoon, siis metsään. Niin alkoi rakennus. Ai niin, naimisiin menimme keväällä 2008 salaa. Siis vain parin todistajan läsnäollessa. Se oli minun ehtoni talon rakentamiselle. 2009 keväällä muutimme uuteen taloon, syksyllä syntyi "uuden tuvan jussi". Olisiko elämä voinut olla täydellisempää?

Olisi. Sillä tällä kiiltokuvalla on kääntöpuoli. Tällä hetkellä molemmat lapsemme ovat omalla tavallaan erityislapsia. Kulunut vuosi on ollut todella rankkaa, tavalla, jonka vain toiset erityislasten vanhemmat tietävät.

Kesän kuluessa päädyimme sitten siihen, että myymme tämän talon. Mies oli sitä ajatellut jo kauemman, minä pistin vastaan. Messusin siitä, ettei saa antaa periksi ja pitää katsoa pidemmälle kuin ensi kuuhun tai vuoden päähän. Kunnes istuimme laskukoneen kanssa keittiön pöydän ääreen. Sitä konetta minäkin sitten uskoin.

Nyt on talo myynnissä, eikä mitään tietoa minne tai koska tästä lähdetään. Olemme käyneet katsomassa jos jonkinlaista mörskää ja vähän mökkiä. Halvempaa, eli vanhempaa kuin tämä. Kuitenkin pääasiassa 70-90 -luvuilla rakennettuja taloja.

Ja sitten se otsikon vahinko. Mieheni oli jostain käsittämättömästä syystä varannut näytön rintamamiestaloon, joka sijaitsee ihanalla alueella, melko lähellä keskustaa. Menin näyttöön vähän vastentahtoisesti, mutta kuinka kävikään. Rakastuin. Hups.

Nyt ystäväni yrittävät kilpaa vakuuttaa, että tuossa talossa on liikaa laittamista, kauhea sotku, hirveää asua remontin keskellä lasten kanssa jne... Mutta ei sille mitään voi. Yllättävintä kaikessa oli se, että myös mies tuntui tykkäävän. Vaikka 80-90 -luvun taloissa on hänen mielestään ollut liikaa laittamista, niin tässä hän näki vain mahdollisuuksia.
Nyt minulta olisi ehdottomasti kiellettävä pääsy sisustusblogeihin ja pidettävä televisio kiinni, etten vahingossakaan näe mitään "mörskästä unelma" -päiväohjelmia.

Juuri nyt vain tuntuu siltä, että ehkä tämä uusi talo on liian siisti ja ihan vääränlainen meille. Ehkä meillä kuuluukin olla talo, jonka "sisustuksessa" ei tarvi olla päätä eikä häntää. Itse tehtyä saa olla joka paikassa, eikä kaiken tarvi näyttää täydelliseltä. Saisi vähän rönsyillä ja retroilla.

Huokaus.