Tervetuloa satumaahan!

Olimme tänään lasten kanssa lapsuudenkotini puutarhassa poimimassa vadelmia. Siihen meillä oli lupa. Mutta ilman lupaa otin muutaman kuvan. Totta kai omaan lapsuudenkotiin liittyy vahvat tunnesiteet muutenkin, mutta isän uusi morsian on kyllä osannut tuoda (varsinkin puutarhan) satumaisen puolen esiin. Talon kanssahan meillä on sellainen haave, että saisimme tämän joskus myytyä ja isä suostuisi tuon satumaan meille myymään. Talossa on aika paljon tehtävää ja paljon vähemmän tilaa kuin nykyisessä, mutta mutta... kyllä teille kohta selviää miksi tuosta talosta haaveilemme.

Tervetuloa!

Toki, jos joskus tuon talon ostamme, nuo puutarhaan tehdyt "sisustukset" eivät kuulu kauppaan. Mutta aina voin pyytää S:n meille koristelemaan puutarhaa.

 

Tontin takareunalta kaadettiin pari isoa mäntyä muutama vuosi sitten. Tämä ei juuri ole siitä paikalta siirtynyt, mihin se on kaadettu. Ensin se sai rauhassa kuivua ja tänä keväänä isä teki siitä tämän ihanan pöytäryhmän.

 

Metsämansikkaa puutarhassa kasvaa niin paljon, että isä näytti menneen suurimman paikan yli ruohonleikkurilla. Ei näin. Muutama maistiainen silti saatiin. Lapset eivät huolineet, joten minä pääsin herkuttelemaan. Nuo ovat kyllä luonnon omia karkkeja. Älyttömän hyvää.

Lintukoto

 Tämä puu toimittaa nykyään lintujen ruokintapaikan virkaa. En ihan tykkää siitä fasaaninen ja pulujenkin syöttämisestä. Ne kun löytävät pihaan kutsumattakin. Mutta on tässä puussa silti sitä jotain. Jatkuvaa liverrystä ja siipien suhinaa.

TÄMÄ tekee tästä paikasta aika satumaisen nykyään. Nuo ihanaakin ihanammat koristeet. Takana se valtava villivadelmaryteikkö, joka on alun perin levinnyt naapurin puolelta. Siellä se sanko odottaa ahkeraa poimijaa.

 

Lisää yksityiskohtia pihan koristelusta. Vaikka tuo perhonen on maalattu, siitä näkyy erittäin selvästi miksi minä inhoan, kammoan tai oikeastaan pelkään perhosia. Karvat. En tiedä kuka tämän on maalannut (ehkä jopa S?), mutta vähän liian todentuntuinen on tuo perhonen.

Tässä kuvassa näkyy ne samat puuhun ripustetut helyt, ihana pieni kasvihuone, oman pihan männystä tehty pöytäryhmä, marjapensaita ja se koko tämän talon ehdottomasti paras puoli. Tarkkasilmäiset (ja paikan tuntevat) näkevät taustalla junanradan. Tuosta kun ihan vähän varvistaisi ja katsoisi radan yli, näkisi keskustaan asti. Siis nykyään. Ei minun lapsuudessani. Toisaalta se vähän hirvittää, että nykyään on jo näköyhteyskin. Mutta tämä ihana idylli siis sijaitsee pienen kävelymatkan päässä keskustasta.

Kaupungin kaavoituspuolella virkamiehet tuskin tuntevat tätä aluetta kunnolla. Kun ennen tämän talon rakentamista kävimme kaupungilla kyselemässä tonttia ja samalla haikailimme tätä ihanaa satumaata, siellä kauhisteltiin. Kaupungilla oli tarjota vaikka kuinka paljon "metsäisiä tontteja" kuten tämä nykyinenkin. Mutta ei täällä uudella asuntoalueella saa tuollaista idylliä aikaiseksi vaikka tekisi mitä. Ei ainakaan lähimmän kymmenen vuoden aikana. Asiaan perehtymättömät luulevat, että junista tulee jotain meteliä. Varsinkin kun tuossa menee kaksi rataa rinnakkain. No ei niistä kyllä kuulu mitään. Paljon enemmän meteliä tulee "ratapihalta", jossa lastataan kivimurskaa junaan ja pois jne. Vaikka se ei ole noin lähellä, äänet kantautuvat  sieltä hyvin. Olen nähnyt myös sen ajan kun takapihalla tuulessa heilui vessapaperia tämän tästä. Junasta peräisin. Onneksi sekin on jo historiaa.

Nähdään taas!

Talossa tosiaan riittää tekemistä. Niin sisällä kuin ulkonakin. Mutta minä kyllä rakastan tätä taloa. En voi sille mitään. Jääkylmästä rappukäytävästä huolimatta. Ikkunalasit ovat alkuperäiset ja vääristävät sinne ja tänne. Keittiöstä löytyy myös ihana Högforss nro 5.

Satumaalla, keijukaisilla, menninkäisillä ja muilla on tietenkin hintansa. Tämän puutarhan ovat jo yli 10 vuotta sitten vallanneet lehtokotilot. Niistä on mahdoton enää päästä eroon. Pitäisi polttaa koko naapuruston puutarhat pariin kertaan, eikä sekään mikään varma konsti olisi. Joten näiden kanssa on siis vain opittava elämään. Tällä hetkellä minulla on (koska teitä kaikkia tietenkin kiinnostaa) kroonistumassa oleva poskiontelotulehdus. Lapsuuden allergisista reaktioista huolimatta nyt päätettiin kokeilla penisilliiniä. Kutinaa ja ihottumaahan siitä seurasi. Arvatkaa oliko mukava seistä tuolla vadelmaryteikössä, kun tiesi, että siellä on noita kotiloita lukematon määrä. Selkää kutitti ja koko ajan oli sellainen tunne, että nyt on kotilo paidan alla. Noiden kotiloiden takia emme uskalla tälle nykyiselle tontille tuoda mitään kasveja isän luota. Oltaisiin saatu mm. valkoista syreeniä ihan isoja pensaitakin. Ja tuota vadelmaakin tuolta olisi ihana tuoda. Mutta mikään ei takaa, etteikö tuon lehtokotilon munia majaile salaa jossain lehden alla. Ja ne leviävät sellaista vauhtia, että jos niitä tulee tontille yksi tai kaksi, niin se on mennyttä sitten. Tuolla satumaassa niitä kiipeilee pitkin seiniäkin. Eikä edes talvi tapa niitä.

PS. Yhdistäkää nyt mielessänne nämä kuvat niihin minun kilpailuelokuvassa kertomiini lapsuusmuistoihin.

Muistikirja maaliskuun superpostaus

Viime viikonloppuna olin tyytyväinen siihen kuinka olin saanut kirittyä muistikirja maaliskuussa taas ajan tasalle. 

Sunnuntai oli 10. päivä ja sen aiheeksi tuli top 10 -lista. Ensin ei tullut mieleen mistään aiheesta 10 asiaa. Sitten kun sen keksin lähdin taas suuruudenhullulle toteutukselle, joka tietenkin jäi vähän puolitiehen. Muutenhan tämä sivu ei olisi valmistunut koko maaliskuun aikana. Mutta yrittäkää nyt nauttia edes niistä parista huolella tehdystä, vaikka muut onkin vain sutaistu. Tätä sivua on siis tehty kokonainen viikko. Ja viikon kaikki muut sivut siinä sivussa. Sen lisäksi meillä on ollut muutenkin toimelias viikko. Ihan liikaa kaikkea. Jospa tämä tästä helpottuisi.

Nämä bändit eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä. Lähinnä siinä järjestyksessä kun olen jaksanut niitä tehdä tai on tullut mieleen.

Ja sitten yksi making of -kuva tästä sivusta. Olin "vähän" lyijykynässä.

11. päivä aiheena oli se mitä päivän aikana söi. Meillä sattui olemaan työkaverin tarjoamaa täytekakkua, aamupalaksi syön (melkein) joka aamu kaurapuuroa. Muuten meidän talon ruokailutottumuksista ei ehkä kannatakaan puhua julkisesti. Niin retuperällä ne ovat. Tiedän sen, mutta nyt on muutakin meneillään (esim. askartelua ja käsitöitä :) ), niin en vain jaksa nyt perehtyä tuohon syömiseen. Muutenkin olen sellainen ihminen, että tuskin söisin ollenkaan, jos ei olisi pakko.

12. päivän haaste oli kyllä ajatuksena kaikista helpoin tähän mennessä. Mieleisesi lainaus. Minä, jonka korvaan on tarttunut lähes kaikki Muumien vuorosanat ja aika paljon lauseita muistakin ohjelmista. Kirjoitettuna niistä kyllä vähän katoaa jotain, sillä aika monessa lainauksessa on kyse myös siitä tavasta sanoa asia. Tällä kertaa vaikeus oli valita minkä lempi-lainauksen laittaisin.

Elokuvasta Muumipeikko ja pyrstötähti

Muita listalle päässeitä lainauksia ovat mm.
"Pikku-kisu yksin metsässä. Tule tänne Nipsu antaa sinulle palan kakkua." -Nipsu-
"Ohhoh, millaiseksi kakku on mennyt!" -Nipsu- (Tässä käytetään meillä kotona kakun tilalla milloin mitäkin sanaa)
"Näkymätön. Ei voi siis nähdä." -Muumien poliisimestari-
"Anteeksi. Anteeksi taas." -Nipsu-
"Tykkääköhän hän läskistä?" -Uuno Turhapuro-
"Avatkaa ovi. Minulla on vain kaksi kättä ja kumpikin on varattu." -Nipsu-

Minulla ja siskollani on 12 vuotta ikäeroa. Minä olen tainnut kotona istua alakerrassa tietokoneella kun siskoni on katsonut muumia (ja Joulupukki ja Noitarumpu -elokuvaa). En ole oikeasti "nähnyt" kaikkia muumeja, mutta kuullut olen suurimman osan. Näemmä lempilainaukseni ovat Nipsulta, vaikka en oikeastaan edes tykkää koko Nipsusta. Kai Nipsu sitten vain puhuu tarpeeksi hassuja.

13. päivä piti tehdä itselleen mitali tai kunniamerkki, jostain aiheesta, mistä on ansainnut sellaisen. Anti-siivousihmisenä 8kk talon myymistä ja näyttö vähintään kerran viikossa on ollut kyllä aikamoista siivoamista. Siitä olen taatusti ansainnut kunniamerkin. Tällä hetkellä meidän taloasiat ovat aika monimutkaiset. Olimme irtisanovinamme sopimuksen kiinteistövälityksen kanssa, mutta niin ei sitten käynytkään. Se taitaa tarkoittaa sitä, että olemme väkisinkin naimisissa tuon kiinteistövälityksen kanssa heinäkuulle asti. En jaksa edes ajatella mitä se tarkoittaa. Mutta juuri nyt ei näyttöjä ole sovittuna, enkä kovin helposti anna sellaista nyt järjestääkään. Meillä ei tällä hetkellä ole tästä talosta kiire minnekään. Kiitos pankin, jossa meitä ymmärretään.

 

Kuvatessa piti vähän temppuilla kun tuo nauha ei pysynyt suorana millään. Ja ihanan kiiltävästä kunniamerkistäni peilaa hienot puhelimen Chiquita-kuoret.

14.3. piti tehdä sivu, siitä mistä nyt juuri pitää. Tiistaisen lumimyrskyn (jossa satoi päivän ja yön aikana yhteensä n. 50cm lunta) jälkeen alkoi mahtavat auringonpaisteet. Aivan parhaat kelit kun lunta on reilusti ja aurinko paistaa. Jopa aamulla on valoisaa kun lähtee töihin. Paljettilangasta virkatusta hiuvistani aurinko peilasi pieniä pinkkejä pisteitä pitkin autoa. Tähän myös pari tunnelmakuvaa meidän pihasta.

Tuosta roskiskatoksen ja valopylvään takaa maa lähtee oikeasti viettämään alaspäin. Eli tuossa kuvassa on paljon suuremmat kasat kuin miltä ne näin näyttävät.

Perjantain sivu oli todella helppo ja hyvin perjantaihin sopiva. Meillä nimittäin perjantaina on perinteisesti kauppapäivä ja kauppalista on todella oleellinen osa sitä. Ilman listaa ei kaupasta tuli ostettua mitään. Kaikista helpointa on viivailla listasta yli kaupassa, mitä on jo kärryssä.

Jaksoikohan kukaan lukea tänne asti?

Salaisuuksia ja sairastelua

Nyt taas käsityöt ovat enemmänkin olleet niitä tämän vuodenajan salaisia juttuja, joita julkaistaan sitten myöhemmin jos muistetaan. Lisäksi kiva pikku mahatauti kävi koko perheen läpi. Kun lapset sairastivat sain jopa jotain tehtyä, mutta oli kamala olla itse niin huonossa kunnossa, ettei pystynyt edes ajattelemaan käsitöitä. Uskomatonta, että se ilta oli eilen. Onneksi nyt on olo jo aika normaali.

Pyysin tässä vähän aikaa sitten kaverilta lastenruokapurkkeja ihan muuhun tarkoitukseen. Mutta kirppariostos nappipussin vuoksi niille tulikin nyt yllättävää käyttöä. Lajittelin napit noin suunnilleen värin mukaan purkkeihin. Niitä on ihana ihan vain ihastella purkeissa, mutta myös jonkin tietynlaisen napin etsiminen on helpompaa. Nappeja lajitellessa huomasin taas sen jännän hajun mikä napeissa on. En tiedä mistä se haju tulee, mutta muistan sen lapsuudestani. Se on oikeastaan vähän paha haju, mutta minulle siitä tulee mieleen lapsuu; äidin ompeluhuone yläkerrassa ja minä leikkimässä viereisessä huoneessa. Ja se äidin vihreä ompelutarvikelaatikko, joka oli lähes pyhä. Sinne kun olis joskus päässyt vähän sekaamaan.

Lasten sairastellessa otin käsiini Seinäjoen käsityömessuilta ostetun ihanan langan. Olipas tämä nyt omituinen kun en onnistunut googlettamaan kuvaa mistään. Lanka on kuitenkin Gründl - Lisa uni.  Vaikka se onkin keinokuitua, niin aika ihanan tuntuinen lanka silti. Ja värissä on vähän vitsiäkin liittyen teinivuosiini. Tästä väristä oli pakko saada joku kiva asuste. Mutta pieni. Isona pintana olen tästä väristä saanut tarpeekseni. Niin syntyi hanskat ilman ohjetta. Siis taas niitä omasta päästä vedettyjä. Hanskoja en osaa tehdä muille, sillä teen ne ihan pelkän sovituksen perusteella. Tai no jos jollain sattuisi olemaan juuri saman kokoinen ja muotoinen käsi kuin minulla niin sitten. Ajattelin tähän päälle vielä jotain mustia pitsisiä kämmekkäitä. Pitää vaan etsiä joku kiva pitsiohje. Jos ne vähän veisi tuota neonvärin kirkkautta piiloon. Ja voihan näitä pitää tavallisten lapasten sisällä sitten kun on oikea talvi.

Näistä tuli todella lyhytvartiset, oikeastaan varrettomat. Ulkotakissani on pitkät resorit hihoissa ja olen huomannut, että se on perinteisten lapasten kanssa vähän hankala. Normaalisti olen kyllä superpitkävartisten lapasten ystävä, mutta nyt hihat korvaa hanskojen varren.

Ette ikinä usko mitä mieheni sanoi kun näki nämä valmiina. "Voisitko tehdä mulle samanlaiset?" Eikä se ollut edes mikään vitsi. Tarkensin sitten, ettei tällaiset hanskat ole mitkään työhanskat eli vaikka nämä tosi hienosti sointuisivat huomioväristen työvaatteiden kanssa, niin niiden kanssa näitä ei voi pitää. Taidan siis joutua tosi työlääseen sovitushommaan. En tiedä kuinkahan kauan toisten hanskojen tekeminen ottaa kun ei voi koko aikaa sovittaa.

Talostakin on nyt sen verran parempia uutisia, että saatiin yksi tarjous omasta. Harmi vain, että se tarjous oli ihan naurettavan pieni. Ei siis mene läpi. Onnistuimme käymään parissa näytössä sinä päivänä kun kukaan ei oksentanut. Ja nyt on vähän positiivisempi mieli taas noiden talojen suhteen. Kai nämä asiat jotenkin järjestyy.

Mukavaa isänpäivää kaikille!

Hattu, huivi ja huonoja uutisia

Hattu

Minulla on kirjastosta lainassa edelleen se hattukirja. Jossain vaiheessa hatun tekoa tuli selväksi, ettei lanka ollut sellaista kun piti. Sen jälkeen hatun teko oli aikamoista pakkopullaa. Mutta tuli se vaan valmiiksi. Se on juuri nyt melko sopiva pojan päähän. Mutta eipä meillä taida juuri olla sille käyttöä. Lieri ei ihan asetu siihen tyyliin kun kirjan kuvassa. Johtuu varmaan tuosta langasta.

Toisessa kuvassa tulee paremmin esille tuo hatun ihana pinta vaikka malli näyttääkin vähän hassulta. Pallosilmukat olivat minulle uusi tuttavuus, mutta helppo ja kiva tehdä. Englanninkielisessä kirjassa se oli popcorn.

Huivi

Sitten huivi, jota on olen kaikessa hiljaisuudessa tehnyt...ööh... ehkä viikon. Löysin Prismasta lisää sitä Säde lankaa ja sain aikaseksi etsiä ihan oikeaa kolmiohuivin ohjetta. Garnstudiolta onneksi löytyi mieleinen ohje. Tuo osoittautui superhelpoksi. Alun jälkeen huivissa on vain kolmea erilaista kerrosta. Ne oppi nopeasti ulkoa. Tuolla ohjeella olisi voinut tehdä vaikka kuinka suuren huivin. Minä päädyin lopettamaan kun kuvioita oli 30 kerroksella. En olisi ikinä uskonut, että voin saada jotain noin "suurta" valmiiksi tuollaisessa ajassa. Aikamoinen pakkomielle tuo huivi lopussa olikin. Ihan samanlainen siitä ei tullut kuin tuossa kuvassa. Syytän taas lankaa. Mutta minulla lähtökohta oli nimenomaan tuo paljetteja sisältävä lanka.

Erin mahtaisi olla tyytyväinen jos tietäisi, että olen istunut tässä koneella takapuoli puuduksissa, katsonut Ruudusta Vain Elämää ja tehnyt samalla tuota huivia. Itse olen lopputulokseen tyytyväinen, vaikka tuo lanka ei ole mitään superpehmeää, enkä tiedä kuinka paljon tuo keinokuitu edes lämmittää sitten talvella. Ja nyt taitaa olla enemmän muodissa tuubihuivit, vai joko niidenkin aika meni?

Huivi kokonaisuudessaan. Tämä on taas näitä kuvia, jotka kone osaa kääntää oikein päin, mutta blogger ei.

Huivin kuvio lähempää

Tyttö pääsi taas kuvaamaan äitiä

Tänään pidin tätä sisällä kaulassa, mutta olen tehnyt tämän kyllä ulkokäyttöön. Ihana saada väriä mustien takkien ja mustan tukan kaveriksi.

Huonoja uutisia

Meidän haaveilemamme rintamamiestalo on ollut myynnissä sellaisen kiinteistövälitysfirman kautta, joka ei ota ollenkaan ehdollisia tarjouksia. Siis että kaupat tehdään sillä ehdolla, että saamme omamme ensin myytyä. Meidän ei siis oikeasti ole auttanut kuin kytätä ja kytätä sitä taloa. Kiinteistövälittäjä kuitenkin lupasi ilmoittaa meille jos muita kiinnostuneita ilmaantuu tai jos joku tekee siitä talosta tarjouksen. Vaan kuinka kävikään. Kolme viikkoa sitten talo katosi netistä ja lehti-ilmoituksista. Oletimme tämän olevan joku taktinen tauko ja pidimme käsiä kyynärpäitämyöden ristissä, että myyjä vaihtaisi kiinteistövälittäjää. Sunnuntaina olimme pitkästä aikaa katsomassa paria taloa (jotka olivat kyllä todellisuudessa purkukuntoisia, eivätkä edes mitenkään tavoiteltavilta paikoilta) ja saimme omasta kiinteistövälitysfirmasta vihiä, että meidän unelmatalomme on ehkä sittenkin myyty. Maanantaina keräsin ensin sisua ja sitten soitin sinne toiseen firmaan. Ja kyllä meidän "unelmatalo" on nyt myyty jollekin toiselle. Eivätkä ne todellakaan vaivautuneet ilmoittamaan meille yhtään mitään!! Ihan turhaan olemme olleet odottavalla mielellä viimeiset kolme viikkoa. 

Eilen sen puhelun jälkeen olin aika lamaantunut. Tällä hetkellä myynnissä ei ole mitään meidän budjettiin sopivaa, mikä meitä kiinnostaisi. Lähinnä on näitä purkukuntoisia tai muuten liian paljon remonttia tai laajennusta vaativia. Ja liian kalliita. Niitä piisaa.

Nyt ei auta kuin lukea taas suurennuslasilla viikonlopun lehteä ja käydä varmuuden vuoksi netistä katsomassa joka päivä. Nyt ei kylläkään ole mikään paras mahdollinen aika talon myymiseen, joten taloja tulee myyntiinkin aika harvakseltaan.

Taustoja ja vahinko

Viime aikoina on tuntunut, että en osaa varjella omaa yksityisyyttäni millään. Talo on myynnissä, joten osoite, pohjapiirustus ja valokuvat ovat netissä kaikkien nähtävillä. Facebook-kirppareiden uskomattoman vilkkauden kautta on myös tullut jaeltua puhelinnumeroa sinne sun tänne. Ja aina vain jatkan paljastelua ihan vapaaehtoisesti täällä.

Aika vähän olen perheestä tai meidän asumisesta täällä kirjoitellut. Lähinnä kirjoitteluni ovat olleet noita virkkauksia. Mutta nyt tuntuu, että elämme sellaisessa myllerryksessä, että jotain on kerrottava, jotta näissä postauksissa olisi edes hitunen järkeä.

Kaikki tämä hullutus alkoi joskus 2007-2008. Vanhempani erosivat ja siinä ero tiimellyksessä oman kotitaloni kohtalo oli täysin avoin. Se talo on melkein kotikaupunkini keskustassa, mutta kuitenkin suojaisassa, alunperin lähes metsäisessä, paikassa. 1920-luvulla rakennettu rautatieläisten hirsitalo. Yläkerta on tehty sodan jälkeen, sisävessa oli pelkkä pönttö ja seinät eteisen nurkassa jne. Me olimme mieheni kanssa kihloissa ja tyttömme oli pieni vauva.

Tuohon aikaan meidän suunnitelmamme oli ostaa kotitaloni, PURKAA SE, myydä hirsirunko pois ja rakentaa tontille uusi talo. Selvitimme kaupungilta rakennusoikeuden ja kaavan. Kaava oli niin vanha, ettei se rajoittanut juuri mitään. Julkisivukin kuulemma määräytyisi vähän sen mukaan, mitä alueella ennestään oli. No toisella puolella on terijokihuvila ja toisella puolella 80-luvun tiilinen paritalo. Eli juuri mitään rajoituksia ei olisi ollut. Onneksi isäni, meidän harmiksi, tuli järkiinsä ja päätti pitää talon. Siinä meillä sitten oli piirustukset taloa varten ja into ruveta rakentamaan, mutta ei tonttia.

Satuimme saamaan kaupungilta loistavan tontin uudelta asuntoalueelta. Kadun päätytontti, joka rajoittuu kahdelta sivulta puistoon, siis metsään. Niin alkoi rakennus. Ai niin, naimisiin menimme keväällä 2008 salaa. Siis vain parin todistajan läsnäollessa. Se oli minun ehtoni talon rakentamiselle. 2009 keväällä muutimme uuteen taloon, syksyllä syntyi "uuden tuvan jussi". Olisiko elämä voinut olla täydellisempää?

Olisi. Sillä tällä kiiltokuvalla on kääntöpuoli. Tällä hetkellä molemmat lapsemme ovat omalla tavallaan erityislapsia. Kulunut vuosi on ollut todella rankkaa, tavalla, jonka vain toiset erityislasten vanhemmat tietävät.

Kesän kuluessa päädyimme sitten siihen, että myymme tämän talon. Mies oli sitä ajatellut jo kauemman, minä pistin vastaan. Messusin siitä, ettei saa antaa periksi ja pitää katsoa pidemmälle kuin ensi kuuhun tai vuoden päähän. Kunnes istuimme laskukoneen kanssa keittiön pöydän ääreen. Sitä konetta minäkin sitten uskoin.

Nyt on talo myynnissä, eikä mitään tietoa minne tai koska tästä lähdetään. Olemme käyneet katsomassa jos jonkinlaista mörskää ja vähän mökkiä. Halvempaa, eli vanhempaa kuin tämä. Kuitenkin pääasiassa 70-90 -luvuilla rakennettuja taloja.

Ja sitten se otsikon vahinko. Mieheni oli jostain käsittämättömästä syystä varannut näytön rintamamiestaloon, joka sijaitsee ihanalla alueella, melko lähellä keskustaa. Menin näyttöön vähän vastentahtoisesti, mutta kuinka kävikään. Rakastuin. Hups.

Nyt ystäväni yrittävät kilpaa vakuuttaa, että tuossa talossa on liikaa laittamista, kauhea sotku, hirveää asua remontin keskellä lasten kanssa jne... Mutta ei sille mitään voi. Yllättävintä kaikessa oli se, että myös mies tuntui tykkäävän. Vaikka 80-90 -luvun taloissa on hänen mielestään ollut liikaa laittamista, niin tässä hän näki vain mahdollisuuksia.
Nyt minulta olisi ehdottomasti kiellettävä pääsy sisustusblogeihin ja pidettävä televisio kiinni, etten vahingossakaan näe mitään "mörskästä unelma" -päiväohjelmia.

Juuri nyt vain tuntuu siltä, että ehkä tämä uusi talo on liian siisti ja ihan vääränlainen meille. Ehkä meillä kuuluukin olla talo, jonka "sisustuksessa" ei tarvi olla päätä eikä häntää. Itse tehtyä saa olla joka paikassa, eikä kaiken tarvi näyttää täydelliseltä. Saisi vähän rönsyillä ja retroilla.

Huokaus.